Näyttelyblogi

Kristiina Lohiluoma (Kurikka)
Esillä: 03.10. – 04.11.2022 (arkisin klo 10:30 – 15:00)
Galleria Kurikan Wanha Asema

Kurikan Wanhalla asemalla grafiikan teoksia näytteille asettaa Kurikkalainen Kristiina Lohiluoma.
Teosten aiheet ovat luonnosta.
Aiheet lähtee tapahtumista, runoista, maisemasta, sanoista ja ripauksesta huumoria.

Jussi. S. Männistö (Hki/Kurikka)
Esillä: 4.7. – 30.9.2022 (arkisin klo 10:30 – 15:00)
Galleria Kurikan Wanha Asema

Menetelmällisesti tuhlaajapojan jalanjäljillä
Samuli Paulaharjun viimeinen teos Rintakyliä ja larvamaita (1943) alkaa vanhan vaeltajan kotiinpaluun kuvauksella. Vaeltaja pakenee Kurikan kirkonkylän ”vaapsahaispesästä” kohti Kampinkylää ja Karhuvuorta etsimään mennyttä kesää. Matkalla maisema puhuttelee kotiinpalaajaa:
Taivas ja maa ja metsä, pellot ja luhdat ja luhdanaidat – kaikki katsovat kuin vanhat hyvät
tuttavat, katsovat ja hymähtävät: ’Jokos tulit – tuhlaajapoika?’

Olen jo pitkään halunnut vaeltaa Paulaharjun tuhlaajapojan jalanjäljissä, sillä olenhan itsekin Kampinkylän tuhlaajapoikia.
Päämäärättömän kuljeskelun ja satunnaisen valokuvien näppäilemisen sijasta päätin noudattaa tarkkaa ennakkosuunnitelmaa, joka ohjaisi liikkumistani ja ympäröivän maiseman dokumentointia.
Teoksen ensimmäinen luku Vanhoilla kotokylillä ohjasi minut oikealle reitille Kurikan kirkonkylästä Palomäen ja Reinikannevan (Pauharjulla Isooneva) kautta Kampinkylään. Matkan päätepiste oli kylän laidalla sijaitsevalle Karhuvuori.
Paulaharjun teksti määritteli myös kuvausajankohdan ja kuvaussään. Vanhan vaeltajan menneen kesän etsintä ei ole palautettavissa mihinkään konkreettiseen tapahtumaan, mutta ensimmäisen retken Kampinkylään suunnitteilla olevaa Kurikka-kirjaansa varten Paulaharju teki matkapäiväkirjansa mukaan 9.6.1939.
Oman vaellukseni tein 10.6. 2021.

Valitsemani tallennusväline asetti omat rajoituksensa. Halusin tallentaa maiseman värinegatiivifilmille. Kameraksi valitsin pyörähtäväobjektiivisen panoraamakameran. Objektiivi pyörähtää nimenmukaisesti valotuksen aikana; kameran filmitaso on vastaavasti kaareva. Valinta kohdistui pyörähtäväobjektiiviseen kameraan siksi, että sillä otettu kuva on todella panoraamamainen matkien silmän näkökenttää.

Tuhlaajapojan tiellä –kuvasarjan lähtökohta on samanniminen Bokeh-julkaisu, jota on myöhemmin kesällä myytävänä Kurikan Kirjakaupassa ja verkossa Bokeh-kaupassa
https://holvi.com/shop/bokeh-kauppa/
Bokeh on Antti Nylénin vuonna 2021 käynnistämä julkaisuprojekti, joka keskittyy käsityönä tehtyihin kirjallisiin ja kuvataiteellisiin pienjulkaisuihin kuten esseevihkoihin ja valokuvateoksiin.
Lisätietoja: https://bokeheditions.fi/

Koska kirjan muotoisen julkaisun sarjallista kuvavirtaa ei pysty toistamaan lounasravintolan sokkeloisessa tilassa kadottamatta tavoittelemaani sakraaliutta, on näyttelyssä esillä vain kolmasosa julkaisun kuvamateriaalista. Edeltävien näytteilleasettajien tavoin uskon kolminaisuusopin toimivuuteen Aseman galleriassa.

Tuhlaajapojan tie -kuvasarjassa maailmankuva näyttäytyy ankaran lineaarisena. Aika etene
vääjäämättömästi eikä sitä voi pysäyttää tai sen suuntaa vaihtaa. Aika on kuin suora jana kirkonkylästä Reinikkannevan kautta Karhuvuorelle. Maailma on kerran luotu ja kerran se on häviävä. Aika on rajallinen ja ihmisen elämä ainutkertainen.

Entiseen odotustilaan ripustettu Ikuisen paluun ikävä -kuvasarjasarja edustaa sen sijaan monista aasialaisista uskonnoista tuttua syklistä aikakäsitystä, jossa samat tapahtumat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tällä kertaa katse on suunnattu kotiinpaluuseen. Reinikannevalla tiedän aina olevani jo perillä mutta en vielä kotona.
Kolmannessa sarjassa valotan Kampinkylän yöpuolta. Viittaus erääseen Paulaharjun teokseen ei jääne arvoitukseksi yhdellekään katsojalle.

Ari Jaaksi (Tampere)
Esillä: 3.1. – 8.4.2022

Ari Jaaksi on tamperelainen multitaiteellinen moniottelija.
Hän on työurallaan toiminut useiden kansainvälisten yritysten johtotehtävissä, professorina ja ohjelmistosuunnittelijana.
Valokuvaajana Ari on tuoreempi tuttavuus, mutta on jo hyvin menestynyt kansainvälisissä kilpailuissa, sekä saanut runsaasti kansainvälistä näkyvyyttä kuvataiteelleen.
Valokuvaamisessa Aria kiehtoo perinteinen omin käsin tekeminen ja sitä kautta oma henkilökohtainen suhde ei anoastaan valokuvattavaan kohteeseen, vaan koko kuvanvalmistusprosessiin.

Galleria Kurikan Wanha Asema on sangen mielenkiintoinen paikka. Se on vanhaan puiseen asemarakennukseen sommiteltu viihtyisä ravintola ja galleria. Rakennus on säilyttänyt hienon hieman jugendilaisen ja toisaalta talonpoikaisnikkariperinteisen yleisilmeen. Suuret ikkunat valaisevat perinteisillä raskaskuvioisilla seinäpapereilla vuorattuja huoneita ja tummapuiset kolmekymmentäluvun henkeä huokuvat kalusteet vievät ajatukset oman isäni lapsuuden aikaan, kolmekymmentäluvulle. 

Olikin itselleni selvää, että tänne on näyttely tuotava juuri tämän tilan ehdoilla. Toisin kuin valkeaseinäisessä steriilissä galleriatilassa, joilla töilläni voin luoda koko kokemuksen, nyt kuvani olisivat ainoastaan osa tätä tilaa. Jokainen huone on erilainen, ja jokaiseen huoneeseen täytyisi tuoda sinne soveltuvia teoksia niin, että huone, sen valo ja kalusteet, sekä omat kuvani muodostaisivat kokonaisuuden. Tämä on melko massiivinen haaste.

Huoneiden erilaisuudesta johtuen päätinkin tuoda tilaan ikään kuin kolme erillistä näyttelyä, kolme erilaista teema: Minun isäni, kesäni ja kaupunkini. 

• Isäni: Olen kuvannut vanhenevaa ja Alzheimer -tautia sairastavaa isääni jo muutaman vuoden ajan. Isäni täytti kesällä 91 vuotta, ja on upea kuvauskohde. En kuvaa isääni hänen sairautensa takia vaan koska hän on isäni, maailman paras isä!
• Kesäni: Omistan 1960 valmistuneen mahonkisen tuulilasiveneen. Olen halunnut pitää veneen mahdollisimman yksinkertaisena; siinä on narukäynnisteinen vanha Mercury perämoottori, ja veneen reunoja kiertävän vaijerin avulla toteutettu ohjaus. Veneessä ei ole sähköjä. Kuvaan venettäni säännöllisesti puisella neulanreikäkameralla. Puu on hieno materiaali!
• Kaupunkini: Tampere on kokenut viime vuosina suuren muutoksen kun sen pääkatu, Hämeenkatu, muuttui raitiovaunulinjaksi. Pidän kovasti Hämeenkadun perspektiivistä, ja kuvaan sitä säännöllisesti. 

Yhdistävänä näissä teemoissa ei oikeastaan ole kuin minä itse; nämä ovat minun kuviani. Toivottavasti moninaisessa kuvamateriaalissa löytyy aina jotain uutta niin, että säännöllisempi vierailija voi yhtenä päivänä tutustua isäni vanheneviin kasvoihin, ja toisena päivänä vierailla kotikaupungissani Tampereella ja viikon lopussa katsella auringonlaskua puuveneeni tuhdolla. 

Moni valokuvaaja vierastaa työssä käytetyn tekniikan ja välineiden esittelyä. Minä en. Itselleni välineet ovat osa luomisprosessiani, ja niiden vaikutus näkyy ilmaisussani. Kaikki tämän näyttelyn kuvat on kuvattu perinteiselle filmille. Kesäkuvat veneelläni on otettu neulanreikäkameralla, jonka maalauksellinen jälki on tällä hetkellä suosikkini. Isääni kuvaan usein Rolleiflex kameralla, sillä arvokas kamera herättää isäni mielenkiinnon ja tuo ryhtiä vanhaankin mieheen! Osa kuvista on vedostettu perinteisesti. Pidän perinteisestä vedostuksesta, sillä näin jokainen kuva on oma yksilönsä, ja jokaisessa kuvassa on jotain pientä parannettavaa – elämän jälki. 

–Ari Jaaksi–

”Pimeä Energia”

Esillä: 6.9. – 31.12.2021
Taiteilijat:
Katri Tala, Niquela ja Heli Markkola-Myrskylä (Tampere)

”Pimeää energiaa arvellaan löytyvän avaruudesta. Sen on ajateltu täyttävän koko avaruuden ja olevan lataukseltaan negatiivinen. Pimeän energian luonnetta tai sen välittäjähiukkasia ei tunneta. Vuonna 2000 tutkijat totesivat, että jokin avaruudessa vastustaa painovoimaa ja työntää galakseja toisistaan poispäin. Tutkijat ovat myös todenneet, että pimeän energian vaikutus on pysynyt samana seitsemän miljardia vuotta. Pimeä energia on käsite, jonka avulla on pyritty ymmärtämään avaruutta, mutta joka edelleen on tarkentumaton.
Näyttelyn taiteilijat ovat inspiroituneet pimeän energian käsitteestä, sen pysyvästä luonteesta ja toisaalta sen mystisestä luonteesta, jota ei ole vielä selvitetty. Pimeän energian pysyvyys on omaa luokkaansa, seitsemän miljardia vuotta olemme eläneet pimeän energian ympäröimänä ymmärtämättä ja tietämättä siitä oikeastaan mitään. Näyttelyn teokset tulkitsevat pimeää energiaa eri tavoin ja tarjoavat näkökulmia siitä, mitä kaikkea pimeä energia voisi olla ja mihin kaikkeen se saattaa liittyä ihmisen arjessa.”

Katri Tala on kuvannut ruusuja, jotka ovat jo ohittaneet parhaimman kukinnan tai joiden puhtaana pidetty kauneus on alkanut pikku hiljaa rapistua. Kuvia on käsitelty korostamaan rapistumisen kauneutta sekä varjoja ruusujen ympärillä, jotka vaanivat hiljalleen valmiina valtaamaan enemmän tilaa ja nielaisemaan pensaasta tippuneen kukinnon kuin sammuneen tähden. Kauneimpiakin asioita ympäröi pimeä energia. Pimeydessä ja rapistumisessa on myös jotain uhkaavaa. Toisaalta rapistuneet ja ränsistyneet ruusut ovat omalla tavallaan kauniita ja muistuttavat elämän hetkellisyydestä. Olemme taipuvaisia pitämään kauniina vain täydellisiä kukintoja, vaikka pimeään energiaan vaipumisessa on oma melankolinen, hiljainen tunnelmansa, jossa voi myös nähdä koskettavaa kauneutta.

Niquelan työt kuvaavat sisäistä maailmaa hetkinä, kun omien tunteiden ristiriitaisuus ja kulttuurimme järkiperäisyys on johtanut yksilön rationaalisuuden ja täydellisen hallinnan harhaan

Heli Markola-Myrskylää kiinnostaa elämän ja kuoleman sattumanvaraisuus ja kohina, joka tapahtuu siinä välissä. Epätäydellisyys on myös kiehtovaa. Teoksiin onkin valikoitunut kuvia, jotka ovat jollain tapaa hieman epäonnistuneet tai kohde on jo parhaat päivänsä ohittanut. Puu- ja risukuvien kohteet ovat jo aikoja sitten hävitetty uudisrakentamisen tieltä. Näin myös ihmisen toiminta on osa pimeää energiaa. Puu on minulle tärkeä myös materiaalien valinnassa, osa töistä on toteutettu vanerille. Pyrkimyksenä on saada teoksiin kerroksellisuutta yhdistämällä erilaisia tekniikoita, ja teoksissa myös käytetty lisäksi kierrätysmateriaaleja. Synkkiin aiheisiin ja paikkoihin on pyritty löytämään myös pieniä ilon pilkahduksia.